Tony Juurisen Musikaalin palapeli -valokuvanäyttely avataan 15.1.2026
Musikaalin palapeli -näyttelyn teokset ovat nähtävillä Joensuun kaupunginteatterin 2. kerroksen yleisölämpiössä maksutta Naisia hermoromahduksen partaalla –musikaalin ja muiden esitysten yhteydessä 15.1.–28.2.2026. Näyttelyn valokuvat kuvaavat dokumentaarisesti musikaalin valmistelua ja harjoituskauden kulkua. Haastattelimme Tony Juurista tämän prosessin tiimoilta.
Kuka on valokuvaaja Tony Juurinen?
Olen Helsingistä lähtöisin, Tampereella kaupalliseksi valokuvaajaksi opiskellut taiteen ystävä ja vannoutunut kuntojuoksija, joka viihtyy parhaiten kotona hyvän kirjan äärellä. Opiskelin myös Joensuussa 90-luvulla teatteritekniikkaa, jossa erityisesti ihastuin valaisutyöskentelyyn, mikä antoi hyvän pohjan valokuvauksen opinnoille. Elämäni aikana olen asunut lukuisissa paikoissa, mutta lapsuuden kesät olen viettänyt täällä, sillä äitini suku on Pohjois-Karjalasta. Siksi olen nimittänyt Joensuuta henkiseksi kodikseni, johon on mukava tulla pitkänkin ajan jälkeen, koska tänne sijoittuu paljon kivoja muistoja elämäni eri aikakausilta.
Millainen kokemus oli dokumentoida Naisia hermoromahduksen partaalla -musikaalin valmistumista?
Kaikkinensa varsin mielenkiintoinen ja rikastuttava kokemus. Talon ulkopuolisena henkilönä minut otettiin ystävällisesti vastaan, ja useat ihmiset kertoivat hyvinkin laaja-alaisesti työstään teatterilla. Rakastan tarinoita ja ihmiset kiinnostavat minua, joten minulle henkilökohtaisesti projektin parasta antia oli tarinat ja yksilöt niiden takana. Suurimmaksi haasteeksi muodostui Eliel Saarisen suunnittelema historiallinen rakennus, johon tuntui olevan yllättävän helppo eksyä sen lukuisilla käytävillä. Hilppaa en valitettavasti tavannut, mutta monta mielenkiintoista kohtaamista sain kyllä kokea.
Mitä halusit kuvissasi erityisesti tuoda esiin tästä teoksesta ja sen tekijöistä?
Nyt kun katson kuvakokonaisuutta, niin ehkä parhaiten tulee esiin yksilösuoritukset, jotka palvelevat yhteistä päämäärää. Tässä tapauksessa harjoittelun alla oleva oleva teos “Naisia hermoromahduksen partaalla”. Valmista teatteriesitystä katsoessa ei tule ymmärtäneeksi, kuinka iso ja moninainen joukko ihmisiä työskentelee useita eri vaiheita sisältävän esityksen valmistusprosessin aikana. Keskinäinen kunnioitus eri ammattiryhmien välillä mahdollistaa suuren organisaation saumattoman toiminnan. Näyttelijät ovat näkyvin osa esitystä, joiden työskentelyä oli mielenkiintoista seurata. Koska kyseisen ammattiryhmän kokonaistyön kuvasta minulla ei ollut tarkkaa tietoa, luin kuvausten aikana Martti Suosalon “Tähänastinen elämä”- kirjan, joka antoi minulle enemmän ymmärrystä tehtävien kirjosta. Minusta on hämmästyttävää, kuinka ammattinäyttelijät pystyvät oppimaan ja omaksumaan pitkiä tekstikokonaisuuksia, jotka heidän on esityksessä muistettava ja tulkittava uskottavasti, niin fyysisesti kuin verbaalisesti.
Kävit myös lavastamolla, puvustossa sekä hallinnon ja lipunmyynnin arjessa. Mitä nämä kohtaamiset kertoivat sinulle teatterista kokonaisuutena?
Teatterilla työskentelee paljon korkeasti koulutettuja eri alojen ammattilaisia, jotka ovat innostuneita ja aidosti ylpeitä työstään. Se teki minuun suuren vaikutuksen. Monilla tekijöillä on useampi vastuualue, jotka vaativat laaja osaamista ja teoriatietoa. Heille on kehittynyt hyvin vahva paineensietokyky ja organisointitaidot, jolloin saman kokonaisuuden eri osa-alueet valmistuvat ajallaan. Vaikka kaikki työntekijät teatterilla eivät ole alkujaan Pohjois-Karjalasta, sellaisen “Joensuu-ylpeyden” aistin ihmisten puheista. Yhteishenki on vahva, joka vaikuttaa positiivisesti ihmisten työhyvinvointiin, ja antaa selvästi draivia jokapäiväiseen tekemiseen. Lehdistä on usein ollut polemiikkia siitä kuinka huonosti ihmiset voivat nykyään työkentällä. Joensuun kaupunginteatterin työyhteisö on selvästi tästä päinvastainen esimerkki.
Miten lähestyt dokumentaarista kuvaamista teatteriympäristössä – mikä ohjaa katsettasi ja hetken valintaa?
Koska olen enemmän tottunut työskentelemään studionkaltaisissa olosuhteissa, katsettani ohjaa aina valon ja varjon muodostama rytmi pääsääntöisesti kohteen kasvoilla, joka on yleensä huomion keskipiste. Koska tällä kertaa oli kyseessä dokumentaarinen valokuvaus, jouduin opettelemaan uuden tavan valokuvata ja tulkita näkymää, sillä en itse voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun ja kohteiden asemointiin tapahtumien sisällä, mikä alkuun tuntui todella oudolta. Yritin olla mahdollisimman huomaamaton, ja seurasin ihmisten toimintaa sivustakatsojan roolista, pyrkien arvioimaan, mikä kulloinkin näkemästäni olisi olennaisinta, ja miten saisin tuotua esille meneillään olevan tapahtuman informaation mahdollisimman deskriptiivisesti. Myönnetään, että kuvaushetket eivät aina valikoituneet tapahtuman sisällön mukaan, joita oli usein monia yhtä aikaa, vaan enemmänkin esteettinen vaikutelma itse tapahtumasta. Opin että tässä valokuvauslajissa nopeus on valttia, ja aina pitäisi olla ns. askeleen edellä, joka perfektionistille ei ole se helpoin tie toimia.
Jäikö projektin aikana jokin hetki tai kuva erityisesti mieleesi?
Valokuvista parhaiten jäi mieleen kuva, jossa näyttelijät seisovat lavan reunalla kuuntelemassa ohjeistusta. Laitosteatterilla on selkeä hierarkinen rakenne, mutta ainakin Joensuun kaupunginteatterilla yhteenkuuluvuuden tunne on vahvempi kuin yksittäisen yksilön asema organisaation portaikossa. Mielenkiintoisin kohtaaminen oli Lavastemestari Juuso Ojasen kanssa, jonka kertomukset työstä ja sen monimuotoisuudesta olivat antoisaa kuunneltavaa. Arvostan paljon ihmisiä jotka ovat taitavia käsistään, sillä itse en osaa edes sahata suoraan. Pienetkin detaljit, joihin heidän on löydettävä toimiva ja kustannustehokas ratkaisu, joita maallikko ei edes välttämättä huomaa, jäi parhaiten Ojasen tarinoissa mieleen. Kierrätys on valttia nykypäivänä, mutta lavastamossa siitä on tehty oma taiteenlajinsa. Oli hauska kuulla, miten sama esine tai materiaali on ollut mukana useissa esityksissä eri versioina. Samaa kierrätystapaa havaitsin muissakin työpisteissä. Teatterilaiset ovat taitavia löytämään uuden tavan hyödyntää materiaa sen realistisen elinkaaren loppuun asti.
Millaisia projekteja sinulla on seuraavaksi suunnitteilla?
Tällä hetkellä on sovittu yhden teatterin markkinointikuvien ja toisen teatterin esityksen valokuvauksesta Lissabonissa sekä yksi aiesopimus Suomessa. Rakennan myös uutta portfoliotani vielä ensi syksyyn asti, jolloin sen tulisi olla riittävän kattava nykyosaamistani ilmentäen. Omanlainen projekti on myös muuttaa talvikodistani Benficasta toukokuussa Joensuuhun. Odotan kovasti kesää Suomessa ja tuttujen tapaamista jälleen. Minulle rakkain kesäharrastus on ajella pitkin Pohjois-Karjalan kauniita pitäjiä moottoripyörällä. Olen ehdottomasti kaupunki-ihminen, mutta kesäinen maaseutu on kaunista katseltavaa, ja ajoretket ovat minulle meditatiivisia kuten juokseminen, jolloin minulla on tilaa ja aikaa ajatella esimerkiksi meneillään olevia projekteja.