Olli-Kalle Heimo ja Markku Maasilta näyttelivät Anna Kareninassa, kun sen uusi dramatisointi kantaesitettiin Joensuun kaupunginteatterissa vuonna 1986. Konkarit ovat tälläkin kertaa lavalla, tosin eri rooleissa.
Millaisia muistoja miehillä on edellisestä Anna Kareninasta?
– Silloisesta esityksestä muistan kyllä hyvin lavastuksen. Se oli sellainen puolikaaren muotoinen ramppi, jota mentiin edestakaisin. Nyt esityksestä on tulossa hyvin erilainen, modernimpi. Silloin oli myös enemmän jengiä tekemässä esitystä ja dramatisointikin oli aivan erilainen, Olli-Kalle kaivelee muistinsa syövereistä ja vertailee esityksiä.
– Minulle muistoja edellisestä Anna Kareninasta palautuu pätkittäin kun luen tekstiä, vaikka kyseessä onkin eri dramatisointi. Itselläni omaan rooliin valmistautuminen alkaa nimenomaan tekstin eli plarin lukemisesta. Yritän välttää alkuperäiseen tekstiin kuten kirjaan tai elokuvaan etukäteen tutustumista, etten saa vääriä mielleyhtymiä. Haluan tehdä johtopäätökseni juuri sen valitun sovituksen mukaan, Markku kertoo omasta tavastaan toimia.
Myöhemmin valmistautumisessaan Markku kyllä myöntää tutustuvansa roolihahmonsa taustoihin varsin tarkasti.
– Roolihahmoni haaveilee virasta Moskovassa, mutta se on vain haaveilua. Hänellä on keuhkotauti ja raha-asiat ovat aivan perseellään. Hän menee veljensä luokse ”lepäämään” vaikka oikeasti hän menee sinne vain ylläpidettäväksi, karrikoi Markku rappiolla olevan roolihahmonsa tarinaa.
Kengät auttavat roolihahmon rakentamisessa
Rooliin valmistautuminen on tärkeää. Joskus siihen on enemmän aikaa, joskus vähemmän. Molemmat miehet kertovat yllättäen kenkien olevan olennaisen tärkeitä valmistautumisessa.
– Kengät vaikuttavat liikkumiseen ja jopa ryhtiin. Siitä lähtee rooli rakentumaan. Toki vaatteillakin on merkitystä. Vaatteet tekevät miehen, Markku sanoo.
– Itse tykkään pitää roolikenkiä ja edes jotain roolivaatteen tyylistä jo harjoituksissa. Anna Kareninassa minulla tulee olemaan lakeerikengät, niillä saa hyvän tuntuman roolihahmon vaativaan arvokkaaseen liikkumiseen, mainitsee Olli-Kalle.
Hän aloitti Stremovin ja Stiva Oblonskin rooleihin valmistautumisen marraskuun lopussa, ensi-ilta on helmikuussa 2018.
– Useampi rooli on meille aivan normaalia, se ei tuota ongelmia. Valmistautumista helpottaa, että olen lukenut kyseisen kirjan jo aikaisemmin, Olli-Kalle toteaa.
Rooliin valmistautumisessa hän pitää tärkeänä myös vallitsevan maailman ja historian tutkimista. Ensin hän tutustuu aikakauteen ja rooliin realistisesti ja sen jälkeen siihen, millaisena ohjaaja haluaa hahmon esitettävän.
– Roolihahmoni on huikentelevainen hurmuri, joka elää omien sääntöjensä mukaan. Sen ajan maailmassa oli ok pitää perheen lisäksi rakastajatarta. Nykypäivän normien mukaan se tyyppi olisi täysi sika, selventää Olli-Kalle tulkintaa.
6 päivää töitä viikossa, kaksiosainen työpäivä
Mikä näyttelijän työssä on vaikeaa? Onko vuorosanojen ja koreografioiden oppiminen hankalaa?
– Onneksi ei tarvitse opetella vain sanoja sanojen perään ja yksin. Me harjoittelemme muutamia sivuja plarista kerrallaan ja vuorosanoihin liittyy paljon muutakin kuten ilmeet, eleet, liikkeet, vastanäyttelijä. Siitä muodostuu kokonaisuus, joka on helpompi oppia, Markku kertoo.
– Opettelu on yksi osa tätä työtä. Eihän kukaan viidettätoista kertaa samaa ruokaa laittaessaan katso enää ohjetta, vaan muistaa mitä siihen tulee ja miten paljon. Asioita pitää vain toistaa ja hioa. Ja kuiskaajalla on äärettömän iso merkitys, varsinkin harjoituksissa. Hyvä kuiskaaja tietää jo pelkästä katseesta sanoa oikean sanan, jolla pääsee eteenpäin, Olli-Kalle kommentoi.
Harva tietää kuinka pitkiä näyttelijöiden työpäivät ovat. Mille kuulostaisi kaksiosainen työpäivä ja kuusi työ päivää viikossa?
– Onhan tämä raskasta. Lisäksi esitykset ovat hyvin fyysisiä. Joku onkin sanonut, että esityksen läpivienti vastaa 8 tuntia kaivoksessa, Markku toteaa.
– Tietyllä tavalla näyttelijän työssä yhtä aikaa vaikeinta on kaikki ja samalla ei mikään, kommentoi Olli-Kalle omia kokemuksiaan.
Työn raskautta lisää esityksissä ja roolien kautta läpikäytävät tunteet. Joskus tunnetila voi jäädä päälle, kuten Markku Maasillalle kävi hänen mieleenpainuvimmassa roolissaan näytellessään Kivenpyörittäjän kylässä. Hän oli koko esityksen ajan näyttämöllä sanomatta repliikkiäkään.
– Silloin rooli jäi hieman päälle, sillä huomasin ensi-iltajuhlissakin olevani omissa oloissani aivan hiljaa, naureskelee muuten varsin puhelias mies.
Rooleissa onnistuminen on näyttelijän työn suola.
– Minulle mieleenpainuvin rooli on Veljeni Leijonamielessä. Pystyin isokokoisena tyyppinä, nuorempana miehenä, esittämään uskottavasti 7-vuotiasta poikaa. Se oli voitto itselleni ja tajusin mitä näytteleminen on. Illuusion luomista.
Teatteri muuttuu maailman mukana
Pitkään alalla olleet miehet ovat nähneet muutoksen teatterin tekemisessä. Tekniikka on kehittynyt, talous on tiukentunut. Yleismaailmallisia asioita, jotka ovat tuttuja alalla kuin alalla.
Yksittäisistä muuttuneista asioista he mainitsevat plarien tulostuksen. Sen hankaluuden takia näyttelijä saattoi ennen kasata itselle oman plarin, jossa oli vain iskut ja omat repliikit. Nykyisin jokaisella on oma täydellinen plari.
– Digiaikaan ei kuitenkaan ole vielä menty, plarit ovat siis edelleen paperisia eivätkä tabletilla, huomauttaa Markku.
Hän myös kertoo kuinka hektinen elämänrytmi näkyy myös esitysten kestossa.
– Jos ennen esitys oli vain pari tuntia, se oli aivan liian lyhyt. Kolme tuntia oli normaali, nykyään sitä pidetään liian pitkänä, mies naurahtaa.
Tutustu Anna Kareninaan!