Tarja Öisti eläköityi Joensuun kaupunginteatterilta

Kuiskaajana 46 vuotta Joensuun kaupunginteatterilla – Tarja Öisti: “Nyt on muiden vuoro”

Syksyllä 1978 Tarja Öisti meni käymään Joensuun kaupunginteatterissa palkkasihteeri Kirsi Lehikoisen luona, ja kun silloinen teatterisihteeri Marja Kiviranta kysyi häntä töihin teatterille, hän suostui. 

– Aloitin työt kuiskaajana silloin, kun teatterinjohtaja Seppo Luhtala ohjasi Kirsikkapuistoa. Pieni näyttämö oli harjoitteluhuone, jossa lattialla oli vihreä kokolattiamatto ja siellä sai tupakoida. 

Öisti muistelee myös, että hänellä oli pieni sininen vihko, johon ohjaaja kuittasi tehdyt työtunnit. Merkintöjen perusteella hänelle maksettiin palkka.  

Tarja kiittelee, että teatterin työyhteisöön otettiin nuori ja alalla kokematon tekijä hyvin vastaan, ja työ opetti tekijäänsä. 

– Ensin kuuntelin lämpiössä huulipyöreänä kaikkia juttuja, ennen kuin totuin niihin kaksimielisyyksiin, Öisti naurahtaa. 

Vain yksi puuttuva tavara uran aikana

Aluksi teatterilla ei ollut tarpeistonvalmistajaa. Kerran Öisti joutui tekemään johonkin näytelmään mansikkapellon, mutta muutoin hän on koko työuransa ajan tehnyt kuiskaajan ja myöhemmin tarpeistonhoitajan töitä. 

Kuiskaajan tehtävä on pitää näyttelijät kartalla käsikirjoituksessa ja tarpeistonhoitajana varmistaa, että kohtauksissa on tarvittavat esineet eli kaikki se, mitä näyttelijät pitävät käsissään lavalla. 

– Vain kerran koko urani aikana kohtauksesta puuttui yksi tavara. Näytelmässä Rouva Stroganovan näyttelijä Minna Maaria Virtanen tuli kohtaukseen harjan kanssa, koska ei ollut löytänyt moppia, joka hänellä siinä olisi pitänyt olla. 

– Sen jälkeen moppi ei unohtunut koskaan, eivätkä muutkaan kohtauksissa tarvittavat esineet. Nuoremmille kollegoille terveisiä, että pyrkikää samaan! 

Jekkuja ja penkiltä putoamisia

Lukuisista teatterituotannoista Tarja Öistille on jäänyt mieleen Jumalan rakastaja -näytelmä, jossa yhdessä kohtauksessa puuteroitiin takapuolta. Harjoituksissa hän nauroi niin paljon, että ohjaaja Seppo Luhtala käski hänet poistumaan paikalta häiritsemästä harjoituksia. 

– Kerran kiertueella taas kuulin näyttelijöiden suunnittelevan vuorosanojen tahallista unohtamista, mutta kun jekun aika tuli, olin laittanut kirjan kiinni. Siinä olikin tosi kyseessä, hän naurahtaa. 

Kuiskaajan on oltava aina valppaana. Välillä näyttelijöiden eleistä ja ilmeistä on pääteltävä, milloin repliikit ovat hukassa. Kuiskauksen sijaan voi joutua huutamaan, jotta näyttelijä kuulee. 

– Joskus Teatteriravintolan portsari sanoi, että kuiskaukseni kuuluivat suurelta näyttämöltä alas asti. Kyllähän näyttelijän pitää kerralla kuulla, ettei tarvitse kysyä, että ’mitä’?  

Näkymätön kuiskaaja

Kun kaikki sujuu hyvin, kuiskaajan läsnäoloa ei huomata.  

Kuiskaajan paikka on usein näkymättömissä kulisseissa, mutta esimerkiksi pienellä näyttämöllä hän istuu yleisön joukossa, se ei kulisseihin tottuneesta Tarja Öististä ole tuntunut omalta paikalta. 

Tarjan miehen mukaan katsomossa oli joskus epäilty  tarkkaamon ääni- ja valomestareiden lukevan näyttelijöille repliikit korvakuulokkeisiin. 

– Silloin hän kysyi, että minneköhän se minun vaimoni sitten lähtee kahteen kertaan päivässä ja kuutena päivänä viikossa, kun hän työskentelee teatterilla kuiskaajana. 

Eläkepäivät Tampereella

Tarja Öistin viimeinen teatteriproduktio oli Joen Sydän -musiikkinäytelmä. Hän on ollut huhtikuusta alkaen vapailla, ja viralliset eläkepäivät alkoivat marraskuun 1. päivä. 

Tarjasta tuntuu, että hän on ollut teatterin tehtävissä tarpeeksi kauan: lämpiön jutut menevät ohi, ja suurin osa vanhoista kollegoista on eläköitynyt. 

– Nyt on muiden vuoro tehdä näitä hommia, hän toteaa. 

Edessä on muutto miehen kotiseudulle Tampereelle heti, kun Joensuun talo on myyty. Tampere on tunnetusti teatterikaupunki.

– Aikaa jää myös sienestykseen, mikä on ollut minulle terapiaa, ja haluaisin kokeilla dreijausta, hän suunnittelee. 

Ja teatterielämä jatkuu – nyt vain katsomon puolella.

Teksti ja kuvat: Eveliina Salomaa