Aimo Kätkäläinen (Regina Launivuo) seisoo kadulla rollaattoriin nojaten ja ojentaa kättään kohti vastaan tulevaa nuoren miehen taluttamaa mustaa koiraa.

Kurkista kulissien taakse: näin syntyy näytelmä “Kätkäläisen vanhat päivät – tarina mustasta koirasta”!

Osta liput esitykseen täältä.

Osa 1: Aimo

Ohjaaja Piia Peltola

“Se että jostain asiasta on olemassa perinne, mahdollistaa sen, että tekeekin itse tosi eri tavalla.”

Ohjaaja Piia Peltola aloitti Joensuun kaupunginteatterissa vuoden 2020 alussa. Vuonna 1983 syntynyt Peltola on lähtöisin pääkaupunkiseudulta.

”Miten sen nyt ottaa – asuinpaikka oli Helsinki, sairaala oli Jorvi ja kirjat olivat Maskussa.”

Koulutukseltaan Peltola on teatteritaiteen maisteri ohjaajantaiteen koulutusohjelmasta Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta. Lisäksi hän on opiskellut Helsingin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta, sukupuolentutkimusta sekä elokuva- ja televisiotutkimusta. Onpa hän viihtynyt aikoinaan vuoden verran fysioterapeutin opinnoissakin.

”Olen tehnyt useita produktioita freelancerina vapaalla kentällä ennen korkeakouluopintoja, niiden aikana ja niiden jälkeen. Useimpiin ohjauksiini olen tehnyt myös käsikirjoituksen tai dramatisoinnin.”

“Minua on kiinnostanut tehdä esityksiä, jotka käsittelevät yleisöjä itseään koskettavia aiheita tai joihin katsoja pääsee sisään kokemaan tapahtumia kuin esitys tapahtuisi todellisuudessa. Tällaisia teoksia olen ollut laatimassa seurantalokiertueita tekevässä Saimaan Teatterissa, jossa olen toiminut perustajajäsenenä, ohjaajana, dramaturgina ja esiintyjänä vuosien varrella.”

“Vuoden 2019 esitys käsitteli pilke silmäkulmassa vakavaa aihetta, Heinäveden kaivoshanketta ja sen ympärillä käytävää keskustelua. Riihimäen teatteriin tekemäni Virkavalta käsitteli dystooppisesti poliisin toimintaa lähitulevaisuuden köyhillä alueilla, jotka on rajattu muureilla erilleen turvallisemmista paikoista.”

Hulluimmaksi hankkeekseen Peltola nimeää opinnäytteenään tekemän Beverly Hills 90210 -näytelmän.

“Sitä varten dramatisoin läpi 1990-luvun jatkuneen nuorten televisiosarjan muodostaman kokonaistarinan.”

Ohjaaja Piia Peltola
Teatterinäyttämön kautta voi käsitellä hankaliakin konsepteja, ilmiöitä ja tunteita, Piia Peltola sanoo.

Kokemusta näyttelijäntyöstä

Peltolalla on runsaasti kokemusta myös näyttelijäntyöstä. Ennen kuin hän päätyi ohjaajaksi, unelmana oli näyttelijän ammatti.

”Minulle sanottiin Tampereen yliopiston näyttelijäntyön koulutusohjelman pääsykokeissa, että ajattelen liikaa ja että minun kannattaisi hakeutua ohjaajaksi. En kuitenkaan tiennyt, miten ohjaajaksi voisi ryhtyä ja mitä pitäisi tehdä. Sattumalta ajauduin tekemään tanssikoreografioita ensin esityksiin Ylioppilasteatterissa ja sitten muutamassa vapaan kentän ammattilaisesityksessä, ja miellyin katsomossa istumiseen, siihen että näin kokonaisuuden näyttämön ulkopuolelta.”

”Olen näytellyt paljon, ja toivoisin saavani siihen mahdollisuuksia joskus taas jossain kohtaa tulevaisuutta. Olen onnekas, kun olen saanut olla mukana Helsingin Ylioppilasteatterin Valtuusto-näytelmissä ja Ryhmäteatterin Eduskunta-näytelmissä esiintyjänä. Nämä esitykset on noteerattu valtakunnallisesti, ja olen saanut niistä arvokasta kokemusta, mitä tulee dokumentaarisen aineiston käyttämiseen.”

”1970-luvun jälkeen Suomessa on vältetty poliittisia aiheita teatterinäyttämöillä. Susanna Kuparisen työryhmä keksi palauttaa yhteiskunnallisen keskustelun teatteriin tuomalla sinne ne asiat, joita poliitikot ovat oikeasti sanoneet, ilman että teatterintekijät itse julistaisivat jotain sanomaa.”

“Teatterissa on aina parasta, mikäli katsoja lähtee sieltä niin, että hän miettii itse asioita, eivätkä kaikki vastaukset ole yksinkertaisia.”

Ensimmäisen ohjauksensa Peltola teki vuonna 2007 Helsingin Ylioppilasteatterissa. Esitys oli nimeltään ”Latua!”.

”Esitys oli kerrassaan mielipuolinen: siinä oli sukuni tarinoita kerrottuna kuin ne olisivat Aku Ankan seikkailuja, monenlaisia tyylilajeja, pianosäestys sekä videolla mummoni pitämä seitsemänminuuttinen monologi linnuista.”

Salapoliisi, presidentti ja taiteilija

Teatterinäyttämön kautta voi käsitellä hankaliakin konsepteja, ilmiöitä ja tunteita, Peltola sanoo.

”Hyvä esitys tuntuu samalta kuin syvällinen, koskettava keskustelu. Minulla on lapsesta lähtien ollut juttuja, joista muut ovat sanoneet, että tuo höpöttää ihan outoja. Teatterissa pystyn asettelemaan näitä ajatuksia ja havaintoja sellaiseen järjestykseen, että ihmiset tuntuvat käsittävän ne. Teatterissa voi olla etua sellaisista asioista, joista muualla yhteiskunnassa herkästi rangaistaan, kuten vaikkapa siitä että on vilkas mielikuvitus ja tuntee voimakkaasti tai että ei kumarra kaikkia sääntöjä automaattisesti vain siksi, että niin on säädetty.”

Ohjaaja Piia Peltola
“Minua kosketti Hämäläisen lämpimäntarkka tapa kuvata ihmisiä ja yhteiskuntaa, ja tunnistin päähenkilöissä omia sukulaisiani”, Piia Peltola kertoo kohtaamisestaan Kätkäläinen-romaanisarjan kanssa.

”Lapsena halusin salapoliisiksi, presidentiksi ja taiteilijaksi. Ohjaajan työssä taitavat yhdistyä nämä kaikki jollain tapaa.”

Simo Hämäläisen Kätkäläiset kolahtivat

Ennen Joensuun kaupunginteatterin työhaastattelua Peltola tutustui taustatutkimusmielessä Pohjois-Karjalan alueeseen liittyvään kirjallisuuteen ja törmäsi kirjastossa Simo Hämäläisen Kätkäläinen-romaanisarjaan.

”Kätkäläinen ja musta koira -romaanissa kolahti ensimmäiseksi henkilökohtainen tunnistuspiste: ikäihmiset ”käpsehtivät” syrjäseudulla elämänpiirin supistuessa, terveyden ja ikätovereiden huvetessa – ilman muuta apua kuin toisensa. Minua kosketti Hämäläisen lämpimäntarkka tapa kuvata ihmisiä ja yhteiskuntaa, ja tunnistin päähenkilöissä omia sukulaisiani. Olen kasvanut paljolti isovanhempieni Teuvon ja Sinikan kanssa, ja löysin Hämäläisen kuvaamista Aimosta, Almasta, Pietusta ja Iitamariasta samoja satuttavia ja sympaattisia piirteitä, jotka koskettavat ainakin tätä ikäpolvea.”

”Toinen keskeinen piirre Hämäläisen kirjassa ja koko romaanisarjassa on, että teokset voidaan nähdä osana työväenkirjallisuutta ja kansakuvauksen perinnettä. Teokset voivat koskettaa monenlaisia ihmisiä useammalla tasolla, ja niitä on perinteisesti tuotettu teatteriin harrastajien kesänäyttämöillä, siis nykyajan työväenteattereissa. Tuntuu hurjalta ja innostavalta tehdä Kätkäläisestä taiteellinen tulkinta ammattiteatteriin. Se että jostain asiasta on olemassa perinne, mahdollistaa sen, että tekeekin itse tosi eri tavalla.”

Osta liput esitykseen täältä.

Ohjaajan päiväkirja, osa 1: 24.6.2020 Itä-Helsingissä

Yhtäkkiä on kesä. Juhannuskin tuli ja meni. Kohta alkaa pieni loma. Ensi viikolla tulee täyteen viisi kuukautta Joensuun kaupunginteatterin ohjaajana.

Yhtään ensi-iltaa en ole saanut vielä julki. Olen harjoitellut kahta näytelmää kumpaakin kuukauden verran, ja kirjoittanut yhden melkein valmiiksi. Kun koronakevät alkoi, Liisa ihmemaassa siirrettiin muistiin ja muistiinpanoihin ja minä tartuin ”Kätkäläiseen”.

Näyttelijöitä Liisa ihmemaassa -näytelmän harjoituksissa.
Muisto Liisan harjoituksista. Miten Misse Virnistyksen hahmon (tunnetaan myös nimellä Irvikissa) voi tehdä näyttämöllä? Asiaa tutkimassa (vier.) Henna Lehtonen (häntä), Olli Haataja (selkä), (vier.) Malla Aaltonen (pää), Minna-Maaria Virtanen (rinta ja etujalat) sekä Markku Maasilta (likinäköinen Majesteetti). Kuva maaliskuulta.

Siinä, että asuu kahdessa kaupungissa on verrattoman monta hyvää puolta, ja muutama erikoisempi piirre. Kun palasin kirjoituslomalta Helsingistä kesken kevään, sain kokea koivun siitepölyn pahimman vaiheen kaksi kertaa. Aina kun matkustaa yhdestä toiseen, huomaa, mitkä asiat ovat toisin.

Esimerkiksi: rajoitusten ja suositusten voimaanastumisen jälkeen avoimet joensuulaiset välttelivät hetken aikaa kaikkea kontaktia muihin ihmisiin, aivan kuten korona tarttuisi katseestakin. Kiireisessä ja kireässä Helsingissä puolestaan ohi kiisi keväällä avoimen ja ystävällisen käytöksen hetki, kun ihmiset tajusivat, että yhteisen tilan jakamisesta on neuvoteltava katsein ja elein niin kaduilla, kaupassa kuin metsäpoluillakin. Kun palasin kirjoituslomalta, Joensuu vaikutti taas omalta hilpeältä itseltään.

Piia Peltola Kolin huipulla.
Ohjaaja turistina Kolilla. Kuva: Sikke Sikanen

Alkukesäinen Joensuu sai minut huomaamaan myös kaupungin eksoottisuuden. Nouseva Suvantosilta tuntuu kuin olisi ulkomailla. Lähimetsässä on pikkuinen kappeli, ja jokaisessa korttelissa joku patsas. Yhtenä aamuna pyöräillessäni työhön kylkeeni poksahti lintu, kaiketi sekoileva varpusenpoika. Kai niin voisi käydä missä vain, mutta käykö?

Sen koommin kun aloin tutustua uuteen kotikaupunkiini, olen ollut otettu pohjoiskarjalaisesta meiningistä. Tunneilmaisu ja avoimuus suhteessa uusiin ihmisiin ovat tehneet paikoin jopa järkyttävän vaikutuksen. Olen tottunut siihen, että kun kampaajalla nyökkää viereisessä tuolissa istuvalle asiakkaalle, hän pyörittelee silmiään, että mikähän tuolla viiraa päässä. Joensuussa olen viiden kuukauden aikana saanut kosolti uusia ystäviä, ja ihastunut murteeseen, huumoriin sekä keskustassa asumisen luksukseen. Olen ihaillut vieraan ihmisen rohkeutta itkeä baarissa avoimesti kaverin olkaa vasten, mutta olen myös pelastanut nuoren ihmisen yöllä Suvantosillalta hautomasta itsemurhaa.

Kodin rappukäytävässä olen kiljaissut säikähdyksestä, kun joku yhtäkkinen lapsukainen on moikannut minua heleällä äänellä. Joensuussa jopa oma vuokranantaja tuntuu melkein kaverilta, kun aina jutellaan asioiden hoitamisen yhteydessä muutakin.

Kulttuuri-ihmiset ovat tulleet tutuiksi, kun olen käynyt Sointulassa muutaman kerran. Aina joku ystävällinen sielu ottaa asiakseen esitellä minut toiselle ja kolmannelle. Tunnen Joensuun kulttuuriväen jo niinkin hyvin, että tutuksi ovat tulleet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät enää vaella maan päällä, kuten Eino Maironiemi. Mitenhän kovin introvertit jaksavat Joensuussa, sitä en tiedä. Onneksi luontoa riittää paettavaksi.

Suurin saavutukseni siviilissä on ollut alkukesäinen uintisaldo, jota olen kartuttanut reissuilla Joensuun lähikuntiin. Olen uinut Höytiäisessä, Äitsyssä, Pyhäjärvessä, Lykynlammessa ja Pielisessä. Vahingossa Pyhäselkä on jäänyt vielä käymättä, vaikka se on lähimpänä kotiani. Ensi talvena sitten Jääkarhuihin.

Piia Peltola seurasi Joensuun kaupunginteatterin pihateatteriesitystä Senioripihassa kesäkuun alussa.
Tukkilaistunnelmissa-teoksen lauluja ja tanssia Senioripihalla kesäkuun alussa. Ohjaaja fanittamassa talon jengin taituruutta ja karismaa turvaetäisyyksien päästä. Olipas kertakaikkisen aseistariisuva keikka!

”Kätkäläisen” harjoitukset 4.5.-5.6.

Elokuussa palaamme Kätkäläisen vanhat päivät -teoksen harjoituksiin, ja jatkamme siitä, mihin pääsimme keväällä. Teatteri on kumma laji, kun siinä voi jo kuukaudessa saavuttaa paljon melkein valmista, mutta itse esityksiin pääseminen vaatii uskomattoman määrän työtä. Tänä keväänä käsikirjoitus kehittyi harjoitusten kautta, teoksen suunnittelu käynnistettiin ja näyttämölle saatiin jo niin videota kuin pukua ja lavasteitakin, ja teoksen tyylilaji hahmottui työryhmälle.

Toukokuussa alkaneissa harjoituksissa sain ensi kertaa kokea etätyöskentelyn ihmeen teatterin tekemisessä. Tekstiä lukiessa nousi esiin tarkkoja kysymyksiä tekstistä. Koska esityksen käsikirjoitus pohjautuu romaaniin, olen saanut paljon oppia siitä, miten sana taittuu näyttämölle. Yksi tällainen kysymys on, miten paljon mistäkin asiasta kerrotaan.

Romaanissa ja näytelmässä keskeinen tarina koskee Aimo Hurskaisen terveydentilaa. Romaanissa Aimoa kuvataan mystisesti ja muiden näkökulmasta. Hän ei mitenkään selosta tilaansa muille ja käyttäytyy ristiriitaisesti eri tilanteissa. Vaikka rakentaisimme Aimon terveydentilan mysteeriä koskevan tarinan yhtä viitteellisesti, näyttämöllä hänet nähdään ja hänellä on fyysinen esittäjä (Regina Launivuo), ja esiintyjän kuten koko työryhmän tulee tietää Aimon todellinen tilanne – jota vasten hänet voidaan sitten kuvata jonkun toisen näkökulmasta. Mikä Aimoa tarkalleen ottaen vaivaa missäkin kohdassa, ja mikä osa käytöksessä johtuu terveydentilasta suoraan, mikä taas on terveydentilan peittelyä? Miten paha aivoinfarkti hänellä on ollut, millä tavoin pitkittynyt virtsatietulehdus vaikuttaa häneen – ja missä pisteessä mennään minkäkin vaivan kanssa missäkin vaiheessa.

Olen kirjoittanut joitain romaanin mutkia suoriksi ja lisäillyt pari mutkaa näyttämökerronnan tarpeisiin. Proosan dramatisoiminen, romaanin pohjalta näytelmän kirjoittaminen, on syvätasolle menemistä. Mitä on välttämätöntä kertoa? Miten olennainen kerrotaan, ja mille silloin ei jää tilaa? Joskus proosassa voidaan kuvata pitkällisesti jotain sellaista, jonka voi näyttämöllä kertoa sekunnissa. Toisinaan taas jotain kertomuksen vaihetta, johon romaanissa voidaan vain viitata ja joka voidaan antaa ymmärtää rivien välissä, ei voi näytelmässä käsittää, ellei sille kirjoiteta omaa kohtausta.

Näyttelijä Olli-Kalle Heimo vääntää kättä Kätkäläis-esityksen hahmon R. Variksen kanssa (Anna Ojanne)
Kun fiktio kohtaa todellisuuden. R. Varis ja Olli-Kalle Heimo, vanhat kaverit!

Teksti kulkee tyylilajissa: kerrontaa ei ole ilman että tiedetään, miten kerrotaan

Haaste ja kimmoke ”Kätkäläisen” kohdalla on, miten tehdä se tavalla, joka vastaa minun ja työryhmän kokemusta todellisuudesta. Hahmot ja tilanteet ovat todenmakuisia, mutta näin suositun ja paljon nähdyn tavaran tulkitseminen vaatii tiukkaa tyylilajia, omia ratkaisuja. Kevään harjoitusjaksolla työryhmä etsi vastausta asettamaani kysymykseen, voisiko esityksen tyylilaji olla ”dokumentti todellisuudesta” – ja jos, millaisin keinoin sellainen tehtäisiin.

Videolla nähdään testailua “Kätkäläisen” harjoituksissa toukokuun lopulla.

Katselimme yhdessä Kansakunnan olohuone -dokumentin, ja etsimme näyttämöllä ”dokumentaarista” ilmaisua erotuksena perinteisiin näyttämöilmaisuun. Saako teatterin lavalla puhua niin, että kaikesta ei saa selvää? Esityksestä tullee yleisöilleen sekä hurmaava että haastava kokemus uuden ja tutun äärellä.

Myös näyttämökerronta voi olla ”dokumentaarista”. Keksimme, että näyttämöllä voidaan suorittaa kuvaleikkauksia siten, että kohtaussiirtymiä ei ”luontevoiteta”, vaan hetki, jolloin näyttelijät aloittavat kohtauksessa näyttelemisen ja asettuvat hahmoonsa, piirretään esiin. Samoin lavasteet saapuvat paikalle tarkkoina hetkinä, ja lavasteita liikuttamalla voidaan suorittaa ”kamera-ajoja” kesken kohtauksen. Outoa kyllä, kun näytetään, miten esitys rakentuu, itse kohtaukset ja niissä olevat hahmot tuntuvat todemmilta.

Kätkäläis-työryhmän näyttelijät ja ohjaaja Piia Peltola yhteiskuvassa.
Minna-Maaria Virtanen (nurmoolainen maanomistaja), Anna Ojanne (pohjois-savolainen maanviljelijä), Olli Haataja (Alma Hurskainen), Petteri Rantatalo (Iitamaria Aholainen), Jaakko Tohkanen (Pietari Aholainen) sekä Regina Launivuo (Aimo Hurskainen). Edessä Piia Peltola.

Kaikki nojaa hahmojen tarkkuuden varaan

Toukokuun lopulla, eräänä ensimmäisistä oikein kuumista päivistä, harjoituksissa pidettiin ”hahmopäivä”, jolloin teoksen näyttelijät pyörivät hahmojensa asuissa ja maskeissa kaupungilla tuntikaupalla. Kuvasimme kännyköillä tätä vapaata harjoitusta sekä minun etukäteen kirjoittamiani kohtauksia.

R. Varis, Kätkäläinen, Leena, Aimo, Alma ja Iitamaria sekoittuivat paikoin maisemaan ja väenvilinään niin uskottavasti, että aivot olivat nyrjähtää, kun näyttelijän vihdoin erotti todellisuudesta. Päivä vahvisti ikiaikaisen opin: henkilöhahmo rakentuu siitä, millä tavoin hän näkee maailman. Hänen hahmonsa piirtyy esiin sen kautta, mikä häntä kiinnostaa, pelottaa tai ärsyttää.

Piia Peltola ja teatteriteknikko Laura Valkonen lounaalla.
Ohjaaja-käsikirjoittaja sekä dramaturgisena assistenttina toimiva Laura Valkonen improvisoidulla lounastauolla.

Päivä oli riemukas ja kännyköihin tallentunut materiaali herkullista. Näistä syntyi sitten jonkinlainen poisleikattujen kohtausten sarja, joita julkaistaan täällä teatterin verkkosivuilla ja somekanavissa.

Hahmot kulkevat työryhmän mielissä halki kesän ja palaavat näyttämölle elokuussa toivoakseni virkistyneinä mutta nälkäisinä.