Osa 1: Aimo

Videoiden kuvaus: Kaisu Koponen

Osa 2: Kätkäläinen

Osa 3: “Ei tuolla lailla ennen!”

Osa 4: Alma

Osa 5: Teatterikriitikko

Osa 6: R. Varis

Osa 7: Iitamaria

Tutustu Piia Peltolaan

“Se että jostain asiasta on olemassa perinne, mahdollistaa sen, että tekeekin itse tosi eri tavalla.”

Ohjaaja Piia Peltola Joensuun Penttilässä
Teatterinäyttämön kautta voi käsitellä hankaliakin konsepteja, ilmiöitä ja tunteita, Piia Peltola sanoo.

Ohjaaja Piia Peltola aloitti Joensuun kaupunginteatterissa vuoden 2020 alussa. Vuonna 1983 syntynyt Peltola on lähtöisin pääkaupunkiseudulta.

”Miten sen nyt ottaa – asuinpaikka oli Helsinki, sairaala oli Jorvi ja kirjat olivat Maskussa.”

Koulutukseltaan Peltola on teatteritaiteen maisteri ohjaajantaiteen koulutusohjelmasta Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta. Lisäksi hän on opiskellut Helsingin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta, sukupuolentutkimusta sekä elokuva- ja televisiotutkimusta. Onpa hän viihtynyt aikoinaan vuoden verran fysioterapeutin opinnoissakin.

”Olen tehnyt useita produktioita freelancerina vapaalla kentällä ennen korkeakouluopintoja, niiden aikana ja niiden jälkeen. Useimpiin ohjauksiini olen tehnyt myös käsikirjoituksen tai dramatisoinnin. Minua on kiinnostanut tehdä esityksiä, jotka käsittelevät yleisöjä itseään koskettavia aiheita tai joihin katsoja pääsee sisään kokemaan tapahtumia kuin esitys tapahtuisi todellisuudessa. Tällaisia teoksia olen ollut laatimassa seurantalokiertueita tekevässä Saimaan Teatterissa, jossa olen toiminut perustajajäsenenä, ohjaajana, dramaturgina ja esiintyjänä vuosien varrella.”

“Vuoden 2019 esitys käsitteli pilke silmäkulmassa vakavaa aihetta, Heinäveden kaivoshanketta ja sen ympärillä käytävää keskustelua. Riihimäen teatteriin tekemäni Virkavalta käsitteli dystooppisesti poliisin toimintaa lähitulevaisuuden köyhillä alueilla, jotka on rajattu muureilla erilleen turvallisemmista paikoista.”

Hulluimmaksi hankkeekseen Peltola nimeää opinnäytteenään tekemän Beverly Hills 90210 -näytelmän.

“Sitä varten dramatisoin läpi 1990-luvun jatkuneen nuorten televisiosarjan muodostaman kokonaistarinan.”

Kokemusta näyttelijäntyöstä

Peltolalla on runsaasti kokemusta myös näyttelijäntyöstä. Ennen kuin hän päätyi ohjaajaksi, unelmana oli näyttelijän ammatti.

”Minulle sanottiin Tampereen yliopiston näyttelijäntyön koulutusohjelman pääsykokeissa, että ajattelen liikaa ja että minun kannattaisi hakeutua ohjaajaksi. En kuitenkaan tiennyt, miten ohjaajaksi voisi ryhtyä ja mitä pitäisi tehdä. Sattumalta ajauduin tekemään tanssikoreografioita ensin esityksiin Ylioppilasteatterissa ja sitten muutamassa vapaan kentän ammattilaisesityksessä, ja miellyin katsomossa istumiseen, siihen että näin kokonaisuuden näyttämön ulkopuolelta.”

”Olen näytellyt paljon, ja toivoisin saavani siihen mahdollisuuksia joskus taas jossain kohtaa tulevaisuutta. Olen onnekas, kun olen saanut olla mukana Helsingin Ylioppilasteatterin Valtuusto-näytelmissä ja Ryhmäteatterin Eduskunta-näytelmissä esiintyjänä. Nämä esitykset on noteerattu valtakunnallisesti, ja olen saanut niistä arvokasta kokemusta, mitä tulee dokumentaarisen aineiston käyttämiseen.”

”1970-luvun jälkeen Suomessa on vältetty poliittisia aiheita teatterinäyttämöillä. Susanna Kuparisen työryhmä keksi palauttaa yhteiskunnallisen keskustelun teatteriin tuomalla sinne ne asiat, joita poliitikot ovat oikeasti sanoneet, ilman että teatterintekijät itse julistaisivat jotain sanomaa.”

“Teatterissa on aina parasta, mikäli katsoja lähtee sieltä niin, että hän miettii itse asioita, eivätkä kaikki vastaukset ole yksinkertaisia.”

Ensimmäisen ohjauksensa Peltola teki vuonna 2007 Helsingin Ylioppilasteatterissa. Esitys oli nimeltään ”Latua!”.

”Esitys oli kerrassaan mielipuolinen: siinä oli sukuni tarinoita kerrottuna kuin ne olisivat Aku Ankan seikkailuja, monenlaisia tyylilajeja, pianosäestys sekä videolla mummoni pitämä seitsemänminuuttinen monologi linnuista.”

Salapoliisi, presidentti ja taiteilija

Teatterinäyttämön kautta voi käsitellä hankaliakin konsepteja, ilmiöitä ja tunteita, Peltola sanoo.

”Hyvä esitys tuntuu samalta kuin syvällinen, koskettava keskustelu. Minulla on lapsesta lähtien ollut juttuja, joista muut ovat sanoneet, että tuo höpöttää ihan outoja. Teatterissa pystyn asettelemaan näitä ajatuksia ja havaintoja sellaiseen järjestykseen, että ihmiset tuntuvat käsittävän ne. Teatterissa voi olla etua sellaisista asioista, joista muualla yhteiskunnassa herkästi rangaistaan, kuten vaikkapa siitä että on vilkas mielikuvitus ja tuntee voimakkaasti tai että ei kumarra kaikkia sääntöjä automaattisesti vain siksi, että niin on säädetty.”

”Lapsena halusin salapoliisiksi, presidentiksi ja taiteilijaksi. Ohjaajan työssä taitavat yhdistyä nämä kaikki jollain tapaa.”

Ohjaaja Piia Peltola Joensuun Penttilässä
Minua kosketti Hämäläisen lämpimäntarkka tapa kuvata ihmisiä ja yhteiskuntaa, ja tunnistin päähenkilöissä omia sukulaisiani, Peltola kertoo kohtaamisestaan Kätkäläinen-romaanisarjan kanssa.

Simo Hämäläisen Kätkäläiset kolahtivat

Ennen Joensuun kaupunginteatterin työhaastattelua Peltola tutustui taustatutkimusmielessä Pohjois-Karjalan alueeseen liittyvään kirjallisuuteen ja törmäsi kirjastossa Simo Hämäläisen Kätkäläinen-romaanisarjaan.

”Kätkäläinen ja musta koira -romaanissa kolahti ensimmäiseksi henkilökohtainen tunnistuspiste: ikäihmiset ”käpsehtivät” syrjäseudulla elämänpiirin supistuessa, terveyden ja ikätovereiden huvetessa – ilman muuta apua kuin toisensa. Minua kosketti Hämäläisen lämpimäntarkka tapa kuvata ihmisiä ja yhteiskuntaa, ja tunnistin päähenkilöissä omia sukulaisiani. Olen kasvanut paljolti isovanhempieni Teuvon ja Sinikan kanssa, ja löysin Hämäläisen kuvaamista Aimosta, Almasta, Pietusta ja Iitamariasta samoja satuttavia ja sympaattisia piirteitä, jotka koskettavat ainakin tätä ikäpolvea.”

”Toinen keskeinen piirre Hämäläisen kirjassa ja koko romaanisarjassa on, että teokset voidaan nähdä osana työväenkirjallisuutta ja kansakuvauksen perinnettä. Teokset voivat koskettaa monenlaisia ihmisiä useammalla tasolla, ja niitä on perinteisesti tuotettu teatteriin harrastajien kesänäyttämöillä, siis nykyajan työväenteattereissa. Tuntuu hurjalta ja innostavalta tehdä Kätkäläisestä taiteellinen tulkinta ammattiteatteriin. Se että jostain asiasta on olemassa perinne, mahdollistaa sen, että tekeekin itse tosi eri tavalla.”

Ohjaajan päiväkirja osa 1

24.6.2020 Itä-Helsingissä

Yhtäkkiä on kesä. Juhannuskin tuli ja meni. Kohta alkaa pieni loma. Ensi viikolla tulee täyteen viisi kuukautta Joensuun kaupunginteatterin ohjaajana.

Yhtään ensi-iltaa en ole saanut vielä julki. Olen harjoitellut kahta näytelmää kumpaakin kuukauden verran, ja kirjoittanut yhden melkein valmiiksi. Kun koronakevät alkoi, Liisa ihmemaassa siirrettiin muistiin ja muistiinpanoihin ja minä tartuin ”Kätkäläiseen”.

Näyttelijöitä Liisa ihmemaassa -näytelmän harjoituksissa.
Muisto Liisan harjoituksista. Miten Misse Virnistyksen hahmon (tunnetaan myös nimellä Irvikissa) voi tehdä näyttämöllä? Asiaa tutkimassa (vier.) Henna Lehtonen (häntä), Olli Haataja (selkä), (vier.) Malla Aaltonen (pää), Minna-Maaria Virtanen (rinta ja etujalat) sekä Markku Maasilta (likinäköinen Majesteetti). Kuva maaliskuulta.

 

Siinä, että asuu kahdessa kaupungissa on verrattoman monta hyvää puolta, ja muutama erikoisempi piirre. Kun palasin kirjoituslomalta Helsingistä kesken kevään, sain kokea koivun siitepölyn pahimman vaiheen kaksi kertaa. Aina kun matkustaa yhdestä toiseen, huomaa, mitkä asiat ovat toisin.

Esimerkiksi: rajoitusten ja suositusten voimaanastumisen jälkeen avoimet joensuulaiset välttelivät hetken aikaa kaikkea kontaktia muihin ihmisiin, aivan kuten korona tarttuisi katseestakin. Kiireisessä ja kireässä Helsingissä puolestaan ohi kiisi keväällä avoimen ja ystävällisen käytöksen hetki, kun ihmiset tajusivat, että yhteisen tilan jakamisesta on neuvoteltava katsein ja elein niin kaduilla, kaupassa kuin metsäpoluillakin. Kun palasin kirjoituslomalta, Joensuu vaikutti taas omalta hilpeältä itseltään.

Piia Peltola Kolin huipulla.
Ohjaaja turistina Kolilla. Kuva: Sikke Sikanen

 

Alkukesäinen Joensuu sai minut huomaamaan myös kaupungin eksoottisuuden. Nouseva Suvantosilta tuntuu kuin olisi ulkomailla. Lähimetsässä on pikkuinen kappeli, ja jokaisessa korttelissa joku patsas. Yhtenä aamuna pyöräillessäni työhön kylkeeni poksahti lintu, kaiketi sekoileva varpusenpoika. Kai niin voisi käydä missä vain, mutta käykö?

Sen koommin kun aloin tutustua uuteen kotikaupunkiini, olen ollut otettu pohjoiskarjalaisesta meiningistä. Tunneilmaisu ja avoimuus suhteessa uusiin ihmisiin ovat tehneet paikoin jopa järkyttävän vaikutuksen. Olen tottunut siihen, että kun kampaajalla nyökkää viereisessä tuolissa istuvalle asiakkaalle, hän pyörittelee silmiään, että mikähän tuolla viiraa päässä. Joensuussa olen viiden kuukauden aikana saanut kosolti uusia ystäviä, ja ihastunut murteeseen, huumoriin sekä keskustassa asumisen luksukseen. Olen ihaillut vieraan ihmisen rohkeutta itkeä baarissa avoimesti kaverin olkaa vasten, mutta olen myös pelastanut nuoren ihmisen yöllä Suvantosillalta hautomasta itsemurhaa.

Kodin rappukäytävässä olen kiljaissut säikähdyksestä, kun joku yhtäkkinen lapsukainen on moikannut minua heleällä äänellä. Joensuussa jopa oma vuokranantaja tuntuu melkein kaverilta, kun aina jutellaan asioiden hoitamisen yhteydessä muutakin.

Kulttuuri-ihmiset ovat tulleet tutuiksi, kun olen käynyt Sointulassa muutaman kerran. Aina joku ystävällinen sielu ottaa asiakseen esitellä minut toiselle ja kolmannelle. Tunnen Joensuun kulttuuriväen jo niinkin hyvin, että tutuksi ovat tulleet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät enää vaella maan päällä, kuten Eino Maironiemi. Mitenhän kovin introvertit jaksavat Joensuussa, sitä en tiedä. Onneksi luontoa riittää paettavaksi.

Suurin saavutukseni siviilissä on ollut alkukesäinen uintisaldo, jota olen kartuttanut reissuilla Joensuun lähikuntiin. Olen uinut Höytiäisessä, Äitsyssä, Pyhäjärvessä, Lykynlammessa ja Pielisessä. Vahingossa Pyhäselkä on jäänyt vielä käymättä, vaikka se on lähimpänä kotiani. Ensi talvena sitten Jääkarhuihin.

Piia Peltola seurasi Joensuun kaupunginteatterin pihateatteriesitystä Senioripihassa kesäkuun alussa.
Tukkilaistunnelmissa-teoksen lauluja ja tanssia Senioripihalla kesäkuun alussa. Ohjaaja fanittamassa talon jengin taituruutta ja karismaa turvaetäisyyksien päästä. Olipas kertakaikkisen aseistariisuva keikka!

”Kätkäläisen” harjoitukset 4.5.-5.6.

Elokuussa palaamme Kätkäläisen vanhat päivät -teoksen harjoituksiin, ja jatkamme siitä, mihin pääsimme keväällä. Teatteri on kumma laji, kun siinä voi jo kuukaudessa saavuttaa paljon melkein valmista, mutta itse esityksiin pääseminen vaatii uskomattoman määrän työtä. Tänä keväänä käsikirjoitus kehittyi harjoitusten kautta, teoksen suunnittelu käynnistettiin ja näyttämölle saatiin jo niin videota kuin pukua ja lavasteitakin, ja teoksen tyylilaji hahmottui työryhmälle.

Toukokuussa alkaneissa harjoituksissa sain ensi kertaa kokea etätyöskentelyn ihmeen teatterin tekemisessä. Tekstiä lukiessa nousi esiin tarkkoja kysymyksiä tekstistä. Koska esityksen käsikirjoitus pohjautuu romaaniin, olen saanut paljon oppia siitä, miten sana taittuu näyttämölle. Yksi tällainen kysymys on, miten paljon mistäkin asiasta kerrotaan.

Romaanissa ja näytelmässä keskeinen tarina koskee Aimo Hurskaisen terveydentilaa. Romaanissa Aimoa kuvataan mystisesti ja muiden näkökulmasta. Hän ei mitenkään selosta tilaansa muille ja käyttäytyy ristiriitaisesti eri tilanteissa. Vaikka rakentaisimme Aimon terveydentilan mysteeriä koskevan tarinan yhtä viitteellisesti, näyttämöllä hänet nähdään ja hänellä on fyysinen esittäjä (Regina Launivuo), ja esiintyjän kuten koko työryhmän tulee tietää Aimon todellinen tilanne – jota vasten hänet voidaan sitten kuvata jonkun toisen näkökulmasta. Mikä Aimoa tarkalleen ottaen vaivaa missäkin kohdassa, ja mikä osa käytöksessä johtuu terveydentilasta suoraan, mikä taas on terveydentilan peittelyä? Miten paha aivoinfarkti hänellä on ollut, millä tavoin pitkittynyt virtsatietulehdus vaikuttaa häneen – ja missä pisteessä mennään minkäkin vaivan kanssa missäkin vaiheessa.

Olen kirjoittanut joitain romaanin mutkia suoriksi ja lisäillyt pari mutkaa näyttämökerronnan tarpeisiin. Proosan dramatisoiminen, romaanin pohjalta näytelmän kirjoittaminen, on syvätasolle menemistä. Mitä on välttämätöntä kertoa? Miten olennainen kerrotaan, ja mille silloin ei jää tilaa? Joskus proosassa voidaan kuvata pitkällisesti jotain sellaista, jonka voi näyttämöllä kertoa sekunnissa. Toisinaan taas jotain kertomuksen vaihetta, johon romaanissa voidaan vain viitata ja joka voidaan antaa ymmärtää rivien välissä, ei voi näytelmässä käsittää, ellei sille kirjoiteta omaa kohtausta.

Näyttelijä Olli-Kalle Heimo vääntää kättä Kätkäläis-esityksen hahmon R. Variksen kanssa (Anna Ojanne)
Kun fiktio kohtaa todellisuuden. R. Varis ja Olli-Kalle Heimo, vanhat kaverit!

Teksti kulkee tyylilajissa: kerrontaa ei ole ilman että tiedetään, miten kerrotaan

Haaste ja kimmoke ”Kätkäläisen” kohdalla on, miten tehdä se tavalla, joka vastaa minun ja työryhmän kokemusta todellisuudesta. Hahmot ja tilanteet ovat todenmakuisia, mutta näin suositun ja paljon nähdyn tavaran tulkitseminen vaatii tiukkaa tyylilajia, omia ratkaisuja. Kevään harjoitusjaksolla työryhmä etsi vastausta asettamaani kysymykseen, voisiko esityksen tyylilaji olla ”dokumentti todellisuudesta” – ja jos, millaisin keinoin sellainen tehtäisiin.

Videolla nähdään testailua “Kätkäläisen” harjoituksissa toukokuun lopulla.

Katselimme yhdessä Kansakunnan olohuone -dokumentin, ja etsimme näyttämöllä ”dokumentaarista” ilmaisua erotuksena perinteisiin näyttämöilmaisuun. Saako teatterin lavalla puhua niin, että kaikesta ei saa selvää? Esityksestä tullee yleisöilleen sekä hurmaava että haastava kokemus uuden ja tutun äärellä.

Myös näyttämökerronta voi olla ”dokumentaarista”. Keksimme, että näyttämöllä voidaan suorittaa kuvaleikkauksia siten, että kohtaussiirtymiä ei ”luontevoiteta”, vaan hetki, jolloin näyttelijät aloittavat kohtauksessa näyttelemisen ja asettuvat hahmoonsa, piirretään esiin. Samoin lavasteet saapuvat paikalle tarkkoina hetkinä, ja lavasteita liikuttamalla voidaan suorittaa ”kamera-ajoja” kesken kohtauksen. Outoa kyllä, kun näytetään, miten esitys rakentuu, itse kohtaukset ja niissä olevat hahmot tuntuvat todemmilta.

Kätkäläis-työryhmän näyttelijät ja ohjaaja Piia Peltola yhteiskuvassa.
Minna-Maaria Virtanen (nurmoolainen maanomistaja), Anna Ojanne (pohjois-savolainen maanviljelijä), Olli Haataja (Alma Hurskainen), Petteri Rantatalo (Iitamaria Aholainen), Jaakko Tohkanen (Pietari Aholainen) sekä Regina Launivuo (Aimo Hurskainen). Edessä Piia Peltola.

Kaikki nojaa hahmojen tarkkuuden varaan

Toukokuun lopulla, eräänä ensimmäisistä oikein kuumista päivistä, harjoituksissa pidettiin ”hahmopäivä”, jolloin teoksen näyttelijät pyörivät hahmojensa asuissa ja maskeissa kaupungilla tuntikaupalla. Kuvasimme kännyköillä tätä vapaata harjoitusta sekä minun etukäteen kirjoittamiani kohtauksia.

R. Varis, Kätkäläinen, Leena, Aimo, Alma ja Iitamaria sekoittuivat paikoin maisemaan ja väenvilinään niin uskottavasti, että aivot olivat nyrjähtää, kun näyttelijän vihdoin erotti todellisuudesta. Päivä vahvisti ikiaikaisen opin: henkilöhahmo rakentuu siitä, millä tavoin hän näkee maailman. Hänen hahmonsa piirtyy esiin sen kautta, mikä häntä kiinnostaa, pelottaa tai ärsyttää.

Piia Peltola ja teatteriteknikko Laura Valkonen lounaalla.
Ohjaaja-käsikirjoittaja sekä dramaturgisena assistenttina toimiva Laura Valkonen improvisoidulla lounastauolla.

 

Päivä oli riemukas ja kännyköihin tallentunut materiaali herkullista. Näistä syntyi sitten jonkinlainen poisleikattujen kohtausten sarja, joita julkaistaan täällä teatterin verkkosivuilla ja somekanavissa.

Hahmot kulkevat työryhmän mielissä halki kesän ja palaavat näyttämölle elokuussa toivoakseni virkistyneinä mutta nälkäisinä.

Ohjaajan päiväkirja osa 2

19.8.2020 Joensuussa

Vielä on kesää jäljellä… Aurinko paistaa tänään, ja se paistoi silloinkin, kun aloitimme syyskauden harjoitukset pari viikkoa sitten. Teoksen valmistaminen etenee nyt jäätävän kovaa vauhtia. Kun lähdimme kesätauolle, teksti oli keskeneräinen, mutta tuntuu, että kaikki keväällä käydyt keskustelut teoksen teemoista, hahmojen luominen ja keveät näyttämökokeilut suhteessa esityksen tyylilajiin ovat salakavalasti johdattaneet meitä kohti valmista teosta.

Kun kaikki tekevät samaa teosta, tulee ehdotuksia monelta suunnalta ja harjoittelu on kerrassaan lystiä ja ohjaajalla kissanpäivät. Aivan oma taiteenlajinsa on hillitä intoaan silloin, kun oma mieli lähtee laukalle, ja ideoita pukkaa nopeammin kuin edes itse pysyy perässä. Into voi johtaa esimerkiksi siihen, että kiiruhtaa pimeän katsomon halki, kun haluaa nähdä näyttämön toisesta näkökulmasta ja iskee koipensa tuoliin. Mojova mustelma muistuttaa keskittymisen tärkeydestä.

Skenografi Kaisu Koponen testaa äänitehosteita perunajauholla, kuiskaaja-tarpeistonhoitaja Laura Valkonen avustaa.
Skenografi Kaisu Koponen testaa äänitehosteita perunajauholla, kuiskaaja-tarpeistonhoitaja Laura Valkonen avustaa.

 

Kuvassa skenografi Kaisu Koponen mallaa äänitehosteiden tekemistä perunajauhon avulla. Kun perunajauhoa painelee, ääni kuulostaa siltä kuin joku kävelisi lumessa. Tutkimme tässä teoksessa, voisiko teatteriesitys olla kuin elävänä tehtyä elokuvaa. Tottakai meillä pitää olla foley-artisti! Kun idea keksittiin, ei käsillä ollut perunajauhoa. Harvempi teatterilla laatii lounastauolla appeekseen kiisseliä. Kiitokset Teatteriravintolalle lainaksi saadusta kokeilusatsista!

Anna Ojanteen tulkinta pohjoissavolaisesta parkettien partaveitsestä.
Työryhmän näyttelijät ovat velhoja luomaan hahmoja. Tässä Anna Ojanteen tulkinta pohjoissavolaisesta parkettien partaveitsestä.

Ohjaajan päiväkirja osa 3

10.9. Taidemuseossa ja Joensuun kuppiloissa

Pitkään jatkunut univaje vie hautaan. Onneksi teatteriproduktiot kestävät kerrallaan yleensä vain pari kuukautta. Harjoitusvaiheessa nukkumaan meneminen, levollisen unen saavuttaminen ja unessa aamuun asti pysyminen muuttuvat normaalia hankalammiksi. Syöminen ja hygienia, tiskaamisesta puhumattakaan, jäävät melko lailla paitsioon vähintään muutaman kiihkeimmän viikon ajaksi. Näin on monella kollegalla ja näin on minullakin. Elämä menee ruvelle.

Ensi-illan jälkeen ohjaaja nukkuu ja potee usein jonkinlaista tyhjyyden tunnetta. Tunne on jotain juhlien jälkeisen haikeuden ja keskivakavan masennuksen väliltä, ja sitä kestää pari viikkoa, kunnes seuraava teos alkaa valloittaa alaa ohjaajan mielessä.

Piia Peltola kuntosalin pukuhuoneessa
Jaksamisen kannalta on tärkeää myös liikkua. Ohjaaja on saanut itsensä salille. Kiireinen aikataulu ja paidalle repussa valuneet eväät hieman kiristävät hermoja.

 

Miksi näin on? Aktiivisen työn tunteja kertyy ehkä viitisenkymmentä tavallisen harjoitusviikon aikana. Harjoitusten lisäksi ohjaaja muun muassa suunnittelee, osallistuu tiedotukseen ja viestii työryhmälle, mutta itse työmäärä ei suoraan ja vääjäämättä johda uupumiseen tai ylivireyteen. Tarkkaa tuntimäärää on toki vaikeaa määritellä, sillä tekeillä oleva esitys pyörii alati mielessä kuin vastarakastuneen päässä pyörii tuoreen heilan naama ja kaikki suhteen tulevaisuuteen liittyvät unelmat ja pelot. Omissa suhteissani esityksen ajatteleminen on muutaman kerran johtanut siihen, että ihmispartneri on tullut mustasukkaiseksi aineettomalle esitysrakastajalle.

Tässä ei ole mitään mystistä tai itsessään hienoa. Teatteriesitys on ihmistaidetta, ja ohjaajan työ koostuu suurimmaksi osaksi kommunikoinnista. Puhutellakseen ihmisiä esityksellä ohjaaja puhuu työryhmälle. Sitten ohjaaja sanoittaa sitä, miltä näyttelijöiden ja suunnittelijoiden vastaukset, eli ehdotukset, hänestä tuntuvat. Ohjaaja ei voi suorittaa kaikkea tätä kommunikointia vain järjen ja sanojen varassa. Intuitiolla on tärkeä osuutensa.

Kukaan ei ehtisi analysoida kaikkea näkemäänsä pelkästään rationaalisesti. Tunteet ja vaistot viitoittavat suuntia, joihin järjen valolla kannattaa osoittaa. ”Tuo kohtaus ja tuo hetki tuntuvat kiusallisilta, niissä on jotain väärää” on tavallinen intuition tuoma viesti. Korjattavaksi asiaksi saattaa paljastua vaikkapa kohtauksen rytmin tai henkilöiden välisen tilanteen tarkentaminen. Sama jatkuu harjoitusten jälkeen.

Lasittunut katse on osa teatteriohjaajan arkea

Paperin ja kynän kanssa pöydän ääressä ei tule oivalluksia. Harjoituksissa tulee omanlaisiaan oivalluksia, mutta syvälliset, uudet ratkaisut saapuvat pyytämättä ja yllätyksenä, kun ohjaaja on kävelyllä tai vaipumassa uneen. Tunteiden käyttäminen työkaluna on energisoivaa ja ihanaa, kiihdyttävää ja kuluttavaa.

Ohjaaja elää toki ihan tavallista arkielämää kuten muutkin ihmiset: ohjaaja käy kaupassa (hän huomaa kassalla unohtaneensa lompakon kotiin), ohjaaja käy vesijuoksemassa (lapset väistävät outoa ihmistä, jolla on lasittunut katse ja joka mahdollisesti höpöttää jotain äänettömästi itsekseen) ja ohjaaja käy elokuvissa (hän on se rasittava tyyppi, joka kaivaa kesken kaiken vihkonsa esiin repusta kirjoittaakseen ylös elokuvasta saamansa idean).

Ohjaajan kanssa voi keskustella, mutta arkisiin kysymyksiin hän ei joko vastaa ollenkaan tai hän äyskii turhautuneena, ettei millään ole mitään väliä. Kun ohjaaja on juuri (onnekkaasti) nukahtanut, hän hekottaa unissaan makeasti kaikille niille mieleen muistuville hauskoille hetkille, joille ei ole ehtinyt tai kehdannut harjoituksissa kyllikseen nauraa.

Piia Peltola ja kampaaja-maskeeraaja Sanna Sahlman, jolla on tekoparta.
Saunan jäljiltä ohjaajan mieli on kohentunut. Teatterilla vastaan tuli maskeeraaja-kampaaja Sanna Sahlman, jolla oli komea testiparta.

 

Kun ohjaajasta tulee turha

Koko harjoitusprosessin ajan ohjaaja on näyttelijöiden katsojana. Kun esitys saa ensinäytöksensä, ohjaaja häviää yleisön ja esityksen välistä. Hän on turha. Paljastuu, että esitys on alunperinkin tehty muille, ei vain ohjaajalle. Tulee selväksi, että esitystä on harjoiteltu, jotta harjoittelu päättyisi ja päästäisiin seuraavaan vaiheeseen. Ohjaaja on yrittänyt viestiä esityksellä jotain yleisölle, mutta kun esitys on valmis, hän on kolmas pyörä. Ohjaajaa ei tarvitse työryhmä eikä ohjaajaa tarvitse yleisö.

Ohjaaja on viettänyt romanssia teoksen kanssa, mutta viimeistään ensi-illan jälkeen on selvää, että esitys on löytänyt uuden. Yleisö, tuo uusi rakas, ei välttämättä ole lainkaan kiinnostunut siitä, joka heidän tuoleillaan on istunut viikkokaupalla ihaillen, tuskaillen ja analysoiden. Ohjaaja muistelee haikeana aikaansa esityksen kanssa, kaikkia niitä hulluja, ideoiden täyteisiä päiviä ja öitä ja yrittää olla vihaamatta esitystä sen vuoksi, että se on jatkanut elämässään eteenpäin.

“Kätkäläisen vanhat päivät – tarina mustasta koirasta” saa ensi-iltansa lauantaina. Esitys on hyvissä kantimissa, eikä työtä ole enää tarpeen tehdä aamusta iltaan. On aika siivota asuntoa ja alkaa taas käydä säännöllisesti suihkussa. Onnea on se, että kulman takana odottaa uusi innoitus. Jahka univelat on kuitattu.

Turvallisesti teatteriin

Tutustu yleisöohjeistukseen ennen teatteriin tuloa.

Lue lisää!

Katso myös

Ohjelmisto

Tutustu Joensuun kaupunginteatterin ohjelmistoon.

Syksyn ohjelmisto 2020: pohjoiskarjalaista sielunmaisemaa, murhamysteeri ja viettelyksiä

Joensuun kaupunginteatterin syyskaudella 2020 on luvassa sekä kotimaista tuotantoa että brittiläisiä klassikoita. Syksyyn kuuluu muun muassa paikallisen kirjailijan tuotantoa, rikosnäytelmien klassikon uusi suomennos ja rakastetun joulunäytelmän paluu.